Mikä on sopiva maidon ureapitoisuus?
Ilmastotiimin johtaja
Valio Oy
Maidon ureapitoisuus riippuu pääosin lehmien rehuannoksen raakavalkuaispitoisuudesta. Myös analyysimenetelmä vaikuttaa vaihteluun ja yksilöiden välilläkin on pieniä eroja.
Maidon urea on peräisin verenkierron ureasta, joka muodostuu maksassa pääosin pötsistä imeytyneestä ylimääräisestä ammoniakista. Ammoniakki syntyy rehuvalkuaisen hajotessa. Veren ureapitoisuus vaihtelee sen mukaan, miten lehmä on syönyt ja kuinka paljon rehuvalkuaista hajoaa pötsissä.
Pötsin ammoniakkipitoisuus on korkeimmillaan 2–4 tuntia väkirehuruokinnasta, ja maidon ureapiikki on tästä 1–2 tuntia myöhemmin. Urea pystyy kulkemaan sekä verenkierrosta maitorakkuloihin että päinvastoin. Maidon urea voi siis vaihdella paljonkin ruokintojen välissä.
Rehun raakavalkuaispitoisuus vaikuttaa eniten maidon keskimääräiseen ureapitoisuuteen. Maidon ureapitoisuus kuvaa siten melko tarkasti rehuannoksen raakavalkuaispitoisuutta: maidon urea onkin hyvä valkuaisruokinnan mittari.
Pötsin mikrobisynteesin kannalta maidon ureapitoisuuden minimi on 16–18 mg/dl, jolloin rehun raakavalkuaispitoisuus on noin 13–14 prosenttia kuiva-aineessa.
Maksimaalisen kuidun sulavuuden kannalta maidon ureapitoisuuden pitää olla hieman korkeampi.
Maitotuotos lisääntyy melko tasaisesti ureatasolle 30–35 mg/dl edellyttäen, että valkuaisrehuna käytetään esimerkiksi rypsirouhetta. Samalla typen hyväksikäyttö heikkenee.
Maidon urean sopiva tavoitetaso riippuu mistä näkökulmasta asiaa tarkastelee. Hyvä kompromissi on 25 mg/dl, mutta mikäli karkearehussa on korkea raakavalkuaispitoisuus, voi hyvin korkean tuotoksen saavuttaminen tällä ureatasolla olla hankalaa. Toisaalta, jos karkearehu on sulavaa ja sisältää kohtuullisesti raakavalkuaista, on korkeakin tuotos mahdollinen suhteellisen matalalla maidon ureapitoisuudella (20–25 mg/dl).
Ruokinnan onnistumisen ja talouden kannalta maidon urea on vain yksi tekijä. Muita tärkeitä seurattavia mittareita ovat mm. lannan koostumus, maitotuotos ja maidon pitoisuudet, lehmien lihavuus sekä valkuaisruokinnan kohdalla tiinehtyminen.
Ruokinnan muutokset on hyvä tehdä vasta pitemmän seurannan perusteella, esimerkiksi laskemalla viimeisen kolmen tankkinäytteen tuloksista liukuvan keskiarvon. Lehmäkohtaiset tulokset ovat epätarkkoja.
Lehmäkohtaisista tuloksista voi laskea maitomäärällä painotetun keskiarvon koko karjalle tai lehmäryhmälle: keskiarvomittarit tankkimaidosta tai tuse-näytteistä antavat luotettavan pohjan ruokinnan seurannalle.
